Kaijan tilanne 29.3.2021

Edellisessä päivityksessäni reilut kaksi kuukautta sitten käsittelin luopumisen tunteitani ja siitä aiheutunutta surua ja tuskaa, jonka lähtökohtana oli ajatus, että Kaija ei tule ikinä kuntoutumaan entiselleen.

Tästä olemme pitkin matkaa tietysti keskustelleet varsinkin Kaijan kehoterapeutti Mika Mannerjoen kanssa. Hänen näkökulmastaan suurin ongelma on ollut Kaijan halvaantuneiden vasemmanpuoleisten raajojen kuntoutus, joka on viime viikkoina alkanut muuttua vain oireiden hoitamiseksi: Mika saa torstain käsittelyissään käden ja varsinkin jalan taipumaan ja rentoutumaan niin, ettei se hoidosta palatessamme enää sojota polvesta suorana ja jäykkänä mutta viikon kuluttua sojottaa, ja hoito pitää taas aloittaa samasta pisteestä uudelleen. 

Pohdimme ääneen keinoja, joilla Kaija olisi mahdollista saada jumppaamaan raajojaan omaehtoisesti ja -aloitteisesti. Kaija tietenkin on ollut paikalla kuulemassa näitä pohdintojamme, ja varmasti huomannut, miten minä olen ahdistunut hänen passiivisuudestaan. Olenpa jopa ääneen puhunut siitä hänelle terapiamatkoillamme eli pitänyt synkkää yksinpuhelua aiheesta. . .

Muutama viikko sitten olimme taas ajelemassa takaisin torstain kehoterapiasta Hyvinkäältä. Kun ohitimme vitostietä pitkin omaan kotiimme johtavan risteyksen, Kaija tarttui käsivarteeni ja lähes hädissään sanoi: ”Ajoit ohi, piti mennä kotiin!” Selitin, ettemme me ole menossa nyt kotiin vaan olen viemässä häntä hoivakotiin. Kyyneleet valuivat pitkin Kaijan poskia, sydämeni kääntyi syrjälleen. Selitin, miksi en (vielä) pysty ottamaan häntä kotiin. Ajoin viimeiset 30 kilometriä Mikkeliin hiljaisuuden vallitessa. Perillä ennen kotiinlähtöäni istuimme Kaijan huoneessa vastakkain pitäen toisiamme käsistä, ja minä selitin (taas kerran), että asumisjärjestely on toistaiseksi tämä, koska minä yritän suojella rakkaudentunteitani häntä kohtaan, ja jos alkaisin omaishoitajaksi, pelkään rakkauteni kuihtuvan. Ja sitä riskiä en halua ottaa.

Kerran kehoterapiassa Mika hetken mielijohteesta alkoi puhua Kaijalle englantia, johon Kaija vastasi englanniksi, nopeasti ja rationaalisesti. Toisin kuin suomeksi, kun sanoja ei löydy. Kokeilin itsekin ja huomasin saman, mutta pitempi keskustelu ei onnistunut sen paremmin kuin äidinkielelläkään. Mielenkiintoinen havainto joka tapauksessa.

Pari viikkoa sitten Kaijan Ateljee Valossa pidettiin ”Mayaa ja maalausta” -kurssi, jossa Päivi Kaskimäki opasti Maya-astrologiaan ja osallistujat maalasivat itselleen Maya-kalenteria. Kaija oli tilaisuudessa mukana jonkinlaisena ”astraalioppaana”, joka vaikutti lähinnä läsnäolollaan. Esillä oli myös Kaijan ennen sairastumistaan maalaamia, ostettavissa olevia tauluja. Muuan kurssilainen ihastui erääseen niistä ja halusi sen itselleen. Taulussa oli (minun silmissäni) parikin lapsihahmoa, ja kauppoja hieroessa heräsi kysymys taulun nimestä. Sitä ei löytynyt taulusta, ei sen takaa eikä mistään. Hetken epätietoisuuden jälkeen haettiin Kaija paikalle, ja kun hänelle näytettiin taulua ja kysyttiin sen nimeä, Kaija vastasi empimättä: ”Viaton”!

Viime torstaiaamuna kun olimme lähdössä Hyvinkäälle ja puin Kaijalle ulkovaatteita päälle, ei hänen pipoaan löytynyt mistään. Aikani etsiskeltyäni kysyin – enemmän itseltäni kuin Kaijalta – että mihinkähän se sun pipos on joutunut, hän tokaisi: ”Se jäi eilen autoon!” Kun menin hakemaan autoa tallista, pipo löytyi vaihdekepin päältä.

Viime lauantaina olin Kaijan aikanaan perustaman kirjapiirin kokouksessa. Illansuussa puhelimeni piippasi, ja suureksi ällistyksekseni sieltä löytyi uusi whatsapp-ryhmä nimeltä ”Juuson reaktiot”, perustajana Kaija, jäseniä 20; muutama perheenjäsen, yhteisiä tuttuja ja joukko ihmisiä, joita en tiedä, koska puhelinnumerot eivät ole oman puhelimeni luettelossa. Jäsenten valinnassa en pysty näkemään minkäänlaista logiikkaa. Enkä ymmärrä edes ryhmän tarkoitusta.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että Kaija on saanut innoituksen ja vähintään teknistä apua avustajaltaan Emmalta, jolla oli sessio Kaijan luona lauantaina iltapäivällä. Eilen sunnuntaina pirautin Emmalle, joka oli aivan ällikällä lyöty kuultuaan ryhmästä ja kielsi ehdottomasti olleensa mitenkään osallinen sen synnyssä. Sen sijaan Emma kertoi, että Kaija oli käynyt itse vaatekaapillaan, irrottanut pyörätuolinsa turvavyön ja kurottautunut ottamaan ponchonsa ja pukenut sen päälleen, kun oli kuulemma tullut vilu! 

Tihenevään tahtiin on nyt tullut merkkejä ja todisteita juuri siitä, mitä me Mika Mannerjoen kanssa viikkoja sitten kaipailimme: oma-aloitteista ja -ehtoista toimintaa. 

Näissä edellä luetelluissa Kaijan tempauksissa on taustalla tai aktiivisesti mukana muisti, syy-seuraussuhde, harkinta, oma-aloitteisuus, tekemiseen ryhtyminen. 

Olen nyt siirtynyt ”hold my horses” -vaiheeseen. Ei pidä innostua liikaa, ettei tule pettymystä! 

Niinköhän se meni?