Joulu oli meille – tai ainakin minulle – merkityksellistä aikaa. Kaija oli kotona yhtämittaisesti neljä päivää ja kolme yötä, mikä on pisin yhtäjaksoinen yhdessä vietetty aikamme sitten joulukuun 2017 slaakin. Oli aika mukavaa, Kaija oli hyvin läsnä ja jutteli enemmän kuin varmaan kahtena edellisenä kuukautena yhteensä. Totuuden nimessä on silti tunnustettava että enemmänkin voisi puhua. Ajoittain hän sai hyvinkin sanottua, mitä mielessä oli mutta ennen pitkää alkoi sanojen hakukone aina temppuilla. Kaija sitkeästi yritti kaivaa haluamaansa ilmaisua aivojensa sokkeloista mutta joutui usein lopulta luovuttamaan huokaukseen ”ei tästä taas tule mitään”.
Pitää muistaa, että infarkti tuhosi aikanaan lähes täysin Kaijan puhekeskuksen, ja toipumisen ensimmäisen puoli vuotta hän oli täysin mykkä ja seuraava puolivuotiskausi mentiin suunnilleen sanoilla ”joo” ja ”ei”. Nyt sentään käydään jo parin, kolmen lauseen mittaisia keskusteluja. Hyvänä päivänä, ei aina.
Odotin, että olisin tuntenut onnea ja toivoa tuon Kaijan joululoman jälkeen. En tuntenut. Minut valtasi sellainen syvä suru, jota en ole koskaan elämäni aikana tuntenut. Itkeskelin parina yönä ja hiukan niiden välisenä päivänäkin. Ensin en ymmärtänyt ollenkaan, miksi tulin niin surulliseksi, ja sitäkin ehdin jo hiukan itkeskellä.
Tuo yhteinen aika omassa, yhdessä rakennetussa kodissa kaikkien yhteisistä muistoista koostuvien tilojen ja tavaroiden keskellä loi salaa hetkellisen kontrastin sen kanssa mitä on ollut ja mitä on nyt – ja mitä on odotettavissa. Ei se kontrasti ollut väärä eikä valheellinen. Päinvastoin, se oli totuudellinen. Se sai minut intuitiivisesti tajuamaan, että Kaija ei palaa entiselleen. Ei koskaan, vaikka kuntoutuisi pitkällekin. Tuskin pystyy enää ajatustensa ja tunteidensa nopeaan, tarkkaan ilmaisuun, valoisan elämänkatsomuksensa ohjaamaan elämänmenoon ja pohjiaan myöten tasa-arvoiseen ihmissuhteeseemme. Nämä olivat olennainen osa meidän parisuhdettamme, joka ei enää koskaan palaa.
Ei ihme, että itketytti. Enää en itke. En tunne vihaa enkä katkeruutta. En ehkä oikein suruakaan enää, alakuloa ja ikävää ajoittain. Vahvana on kiitollisuus yhdessä eletyistä kolmesta vuosikymmenestä, erityisesti jälkimmäisestä puolikkaasta ennen slaakia. Ne olivat hienoja aikoja. Tiedän, että aika harva mies pääsee sellaisesta parisuhdeonnesta osalliseksi.
Murheen alhosta pääsin, kun joulun jälkeen olin yhdestä yöstä puolet unettomana sängyssä kiemurrellut. Päähäni ilmaantui aivan älytön ajatus: on paljon parempi, että Kaijan vei herra Aivo Verenvuoto kuin herra Vieras Mies! Nauroin ajatukselle itsekseni ääneen. Nyt olen jokseenkin varma, että Kaija tämän ajatuksen minulle lähetti.
Tuntuu erikoiselta, kun huomaan alkaneeni jälleen uskoa Kaijan kuntoutumiseen, vaikka tiedänkin että paluuta entiseen ei ole. Mutta jospa hän kuntoutuisi edes sen verran, että pystyisi hoitamaan omat perusasiansa, arkinen kanssakäyminen sujuvoituisi, löydettäisiin yhteinen kieli.
Että Kaija voisi muuttaa hoivakodista takaisin kotiin.
Juuso