Yövyin Mustionlinnassa. Joka kerta ohittaessani mahtavan tammen, se puhui. Mieleen nousi pieni elokuvakohtaus, jossa lapsi katsoo äitiään: ”Äiti, tuo puu puhuu minulle!” Kuva jäisi äidin kasvoihin, millaisiin? Minä olen tuo lapsi ja sanon, että se mahtitammi jutteli. Menin nojamaan selkä sitä vasten. Eteeni laskeutuivat valtavat monen metrin pituiset käsivarret oksistoineen.
– Kaija, rakkaus on väkevä voima, se täyttää hiljaisuudessa kaikki toiveesi.
Painoin kiitokseksi kämmeneni sen runkoon.
– Kerro terveisiä.
Mieleni valpastui heti: KENELLE?! Ennenkuin endin vastata, avautui umpipilvinen taivas sen verran, että oksasto hohti valoa muutaman sekunnin ajan. Perille meni, vaikken tiedä kenelle. Hih!
