Kaijan (ja Juuson) tilanne sunnuntai-iltana 22.4.2018

Nyt on mennyt niin lujaa, ettei tahdo kyydissä kestää. En minä ainakaan. 

Viime viikolla Kaijan omahoitaja kertoi isosta kehitysloikasta. Kaija oli yrittänyt puhua ja puhunutkin useina päivinä, useita sanoja, lyhyitä lauseita. Ilmeisesti botoxin rentouttamat lihakset sallivat vasemman käden sormien toisistaan riippumattomat liikkeet ja vasemman jalan nilkan sisäänpäin pyrkivän jäykkyyden hellittämisen, niin että Kaija pystyi nousemaan sängyn laidalta seisomaan lähes omatoimisesti, lähinnä vain henkisen tuen ollessa vieressä. Myös tasapainon hallinta oli parantunut; pystyi istumaan ilman tukea.

Mutta sitten tämän viikon aikana iski turnausväsymys, ja kehitys pysähtyi. Näin toki välillä tapahtuu ja pitääkin tapahtua. Pitäähän potilaan itsekin sopeutua ”uusiin” taitoihinsa. 

Kaija oli ensimmäistä kertaa sitten joulukuisen slaaginsa käymässä kotona maanantaina 16.4. Tytöillä oli edellisenä päivänä rippijuhlat, joihin Kaija johdonmukaisesti ilmaisi, ettei halunnut osallistua, kysyivätpä sitä sitten tytöt itse tai minä. Arvelen, että Kaijaa arvelutti tilanne, jossa hän – talon emäntänä – istuisi pyörätuolissa kykenemättä seurustelemaan vieraiden kanssa. Olisi saattanut viedä juhlien tunnelmaa vikasuuntaan. 

Sen sijaan rippijuhlia seuraavan päivän rääppiäisiin Kaija oli innokkaasti tulossa. Tunnelma oli iloinen ja jopa riehakas, kun koko jengi oltiin sokerihumalassa ylijäämäherkkuja sisäämme ahdettuamme.

Tästä muutaman tunnin kotilomasta innostuttiin myös Kyyhkylässä; sen nähtiin voivan vaikuttaa motivoivasti Kaijan turnausväsymykseen. Niinpä Kaija oli tänä viikonloppuna lauantaista sunnuntaihin ensimmäistä kertaa ”yökylässä” kotonaan. Ja olipa vaikuttava viikonloppu – tiedä sitten oliko toivotulla tavalla!

Ihanaa oli nukkua 129 yksinäisen yön jälkeen rakkaansa vieressä. Mutta siihen se ihanuus sitten melkein loppuikin! Olin lähtenyt tähän viikonloppuun aivan liian heppoisesti valmistautuneena ja ajattelematta asioita loppuun saakka. Yksityiskohtia ette halua kuulla enkä minä niitä kertoa, mutta kusi- ja paskarumbasta on kysymys.

Jos vanhemmat saavat lapsensa sisäsiistiksi ennen kuin hänellä on siihen fyysiset edellytykset, tempun ovat tehneet vanhemmat, jotka ovat oppineet lukemaan merkkejä eikä kyse suinkaan ole varhaiskypsästä tenavasta.

Kyyhkylässä on ammattitaitoinen henkilökunta; se osaa lukea merkkejä. Kaija on aivovauriopotilas, jonka aivoista infarkti on tuhonnut 125 kuutiosentin verran aivokudosta. Hän ei pysty hallitsemaan rakkoaan eikä suoltaan. Kuten joskus on tainnut olla puhetta, minun lääketieteen opintoni jäivät kesken ennen kuin ehtivät edes alkaa. En siis ole ammattitaitoinen henkilökunta enkä osaa lukea merkkejä. Mutta onneksi olen aikaansaava ja käytännöllinen tyyppi. Selvisin. Kaija selvisi. Tytöt selvisivät. Mutta kivaa ei tainnut olla kenelläkään. Ei ainakaan minulla.

Kyyhkylän lääkäri pohjusti minua perjantaina. Hän kertoi, että tyypillisesti kuntoutuksen jossain vaiheessa potilas alkaa tajuta tilansa, ja riemuittuaan pitkään omasta kehityksestään ja oppimisestaan näkeekin yhtäkkiä miten paljon on asioita, joihin ei (vielä tai ehkä koskaan) kykene. Usein tämä näky käy kotona, tutussa paikassa. Se saattaa lamaannuttaa ja voi aiheuttaa takapakkia kuntoutuksessa.

Jätin Kaijan hetkeksi istumaan pyörätuoliin katselemaan ”valtakuntaansa” ateljeen ikkunasta ja menin pakkaamaan ja valmistelemaan autoa paluukuljetustaan varten. Kun tulin hakemaan Kaijaa kyytiin, hän yritti nopeasti pyyhkiä silmiään. Oli itkemässä.

Tartuin pyörätuolin sarviin mutta pian jouduin pyyhkimään silmiäni minäkin, jotta näkisin mihin olen vaimoani viemässä. Sain vain vaivoin hillittyä itseni, etten olisi alkanut ääneen huutaa. Jostain mieleeni tulivat presidentti Juho Kusti Paasikiven sanat: tosiasioiden tunnustaminen on kaiken kehityksen lähtökohta.

Silti minun uskon, toivon ja rakkauden kolmijalastani uhkaa nyt usko pettää. Onneksi se on uusiutuva luonnonvara. Tiedän kokemuksesta. Menen nukkumaan. Tai ainakin yrittämään sitä. 

Hyvää yötä!

Juuso

Kaijan tilanne keskiviikkoaamuna 11.4.2018

Nyt Kaija onkin yhtäkkiä ollut jo kuukauden Kyyhkylässä, ja aivoverenvuodosta tulee huomenna kuluneeksi kolmannesvuosi, neljä kuukautta. Lyhyt aika. Pitkä aika.

Lyhyt siinä mielessä, että näin massiivisesta aivoverenvuodosta toipuminen vie vuosia ja vasta kolmen vuoden päästä aletaan kuulemma nähdä, mihin jamaan potilas kuntoutuu. Kaijan koko hoitohenkilökunta – lääkäri, hoitajat ja viisi terapeuttia – on avoimen toiveikas ja luottavainen. Kehitys on ollut ripeää ja edistystä on tapahtunut kaikilla osa-alueilla ja ennen kaikkea: Kaijan asenteesta paistaa edelleen ja jatkuvasti halu parantua eikä aivohalvauspotilaille ominaisia takapakkeja, terapioista kieltäytymisiä, uskonpuutoksia ja masennusoireita ole ollut lainkaan.

Pitkä on aika ollut lähiomaisen kannalta, omaltani. Kun käy lähes päivittäin tapaamassa, on vaikea aina havaita kehitystä ja uskoa sen jatkuvuuteen. Ikuinen ikävä. Uskonpuute. Halipula. Epätoivo. Pelottava tulevaisuus. Aamuöiset suden hetket, jolloin en saa nukuttua ja enkä pysty hallitsemaan ajatuksiani. Kaiken tähänastisen kehityksen ja faktojen vastaisesti: entäs jos Kaija jääkin tuollaiseksi?

Älkää nyt säikähtäkö: en ole kaatumassa (mitä nyt välillä vähän horjun). Varhaiset, kirkkaat, aurinkoiset kevätaamut auttavat. Aaveet ja peikot väistyvät. Minulla on tukeva lähipiiri. Osaan ja pystyn (nykyään) pyytämään apua. Jaksan. Uskon. Kaija selviää. Kuten minäkin.

Kaija teki viime perjantaina pikaviisiitin Kuopion yliopistosairaalaan, jossa hänen aivoverenkiertonsa tutkittiin varjoainekuvauksella. ”Koilaamalla endovaskulaarisesti hoidetun aneurysman tila vakaa”. Kuten ymmärsitte: kaikki hyvin. Takaisin Kyyhkylään. Hyvin Kaija jaksoi, vaikka taksi haki hänet reissuun jo 4.50 aamuyöstä.

Tänään Kaija saa pari pistosta Botoxia vasemmanpuoleisiin raajoihinsa. Vaikka enimmälle osalle ihmisistä – minulle ainakin – tulee Botoxista ensimmäisenä mieleen esim. huulten tai rupsahtaneen otsanahan kohotukset, sillä on ihan oikea lääketieteellinenkin vaikutus. Se rentouttaa halvauksessa spastisiksi (=jäykiksi) muuttuneita lihaksia, ja vaikutus kestää usein monta viikkoa, jopa kuukausia. Hoitotiimi on havainnut, että spastisten lihasten venyttely ja nivelten oikominen on hidasta ja kivuliasta mikä vaikeuttaa Kaijan fysioterapeuttista kuntoutusta. Lievitystä haetaan Botoxista.

Kaijalla oli viime viikolla yhtenä päivänä oikein puheripuli: neljä sanaa päivässä. Uusi ennätys. Sittemmin valitettavasti taas vaiennut. Minulle ei ole puhunut, joskin kerran selkeästi yrittänyt: huulet muodostivat sanoja ja ääntä tuli mutta mitään selvää en saanut. Eikä pyynnöstäni huolimatta toistanut. Hymyili vain viekkaasti, selvästi tarkoittaen: ”Kyllä mä sulle vielä puhun. Mutta en nyt!”

Kiitos että sain jakaa tunnelmiani.

Juuso

Kaijan tilanne maanantaina 26.3.2018

Kaija on nyt ollut pari viikkoa Kyyhkylän kuntoutuskeskuksessa ja pitää todeta, että oikeassa paikassa on. Viimeaikaisia saavutuksia:

  • syö ateriansa itsenäisesti käyttäen lusikkaa, jossa on moottoripyörän kaasukahvaa muistuttava paksu kahva, ja juo tavallisesta lasista ihan itse.
  • halvaantuneiden vasemmanpuoleisten raajojen spastisuus on lähes hävinnyt ja molemmat jo liikkuvat Kaijan käskystä.
  • pääsee itse pyörätuolilla eteen ja taakse kelaten oikealla kädellä ja potkutellen oikealla jalalla.
  • pystyy seisomaan tuettuna tunninkin kerrallaan. Lantion ja erityisesti halvaantuneen vasemman jalan asento on korjaantunut.
  • ajaa kuntopyörän tapaisella laitteella (pyörätuolissa istuen) liki tunnin yhteen menoon niin, että molempien jalkojen polkuvoima on yhtä suuri.
  • piirtää ja värittää oikealla kädellään (Kaija oli umpivasenkätinen) ympyröitä ja soikioita (varmaan sielunkuvia nekin – luultavasti tämänhetkisiä omiaan).
  • elää vanhan elämänohjeen mukaisesti: sano vaikka sana päivässä mutta älä änkytä. Kaija on valinnut ensimmäisen vaihtoehdon. Ennätys on tällä hetkellä kuitenkin jo kaksi sanaa päivässä. Ensin vastaus lääkärin aamukierrolla esittämään kysymykseen ’onko kipuja?’: ”Ei!” ja heti perään käytävällä vastaantulevalle omalle fysioterapeutilleen: ”Huomenta!” Minulle tänään tunnustukseeni, että minun on häntä ikävä: ”Onko?” Kun tein vastakysymyksen, eikö hänellä sitten ole minua ikävä, sain vastaukseksi vain kiusoittelevan virnistyksen. Päivän sanainen arkku oli valitettavasti jo tyhjentynyt.

Kaija on ollut hyvin motivoitunut kuntoutusharjoituksiin ja ilmeisesti on täysin samaa mieltä hoitotiiminsä kanssa siitä, että hänellä on paljon saatavaa heidän hoidoistaan. Tällä perusteella hoitotiimi ilmoittikin, että Kaija on Kyyhkylässä ’toistaiseksi’.

Siihen päätökseen minun oli harvinaisen helppo yhtyä.

Juuso

Kaijan tilanne maanantaina 12.3.2018

Tänään on Kaijan aivoverenvuodon kolmikuukautispäivä. Samana päivänä tapahtui paljon muutakin. Onko mukana sattuma – jota Kaijan mukaan ei ole olemassakaan – vai jotain numerologialla selitettävissä olevaa salatiedettä? En tiedä eikä oikeastaan paljon kiinnostakaan. Se mitä tapahtuu kiinnostaa sen sijaan suuresti.

Loppui tähänastisen avioliittomme pisin, kolmen kuukauden pituinen mykkäkoulu, kun Kaija ilman ennakkovaroitusta vastasi katsomaan mennessäni joka kerta esittämääni ’onko kaikki hyvin?’ rutiinikysymykseen kuuluvalla äänellä ja selkeällä suomen kielellä:  ”On!” Maanitteluistani huolimatta ei suostunut sanomaan mitään muuta. Hymyili vain salaperäisesti. Mutta mykkäkoulu on siis joka tapauksessa loppu!

Tänään Kaija myös siirtyi (tai siis siirrettiin) laaja-alaiseen kuntoutukseen Mikkeliin Kyyhkylän kuntoutuskeskuksen vaativan kuntoutuksen osastolle, joka on Mikkelin keskussairaalan osasto 11, mutta ei sijaitse keskussairaalan yhteydessä vaan seitsemän kilometrin päässä Porrassalmentien varressa lähellä viimekesäistä Kirkonvarkauden asuntomessualuetta. Siis kauniilla paikalla Saimaan rannalla. Kaijan huoneen ikkunasta näkyy Saimaa.

Tämänpäiväisessä suunnittelupalaverissa ensimmäinen viikko varattiin Kaijan tilan ja kunnon perusteelliseen kartoitukseen. Toisella viikolla etsitään hoitomuotoja ja terapioita, joihin hän näyttäisi parhaiten vastaavan. Sen jälkeen vasta päätetään, miten edetään.

Kaija on ollut huomiotaherättävän motivoitunut Kyyhkylään siirtymiseen. Hän on aina innokkaasti nyökytellyt kun asiasta on puhuttu, ja olen kertonut lääkäreiden sanoneen vaativan kuntoutuksen olevan raskasta työtä niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Siihen Kaija on johdonmukaisesti ja halveksivasti tuhahtanut: tuskin on ongelma! Yhdyn edelliseen.

Sanaisen arkun raottuminen – vaikka vain yhden pikkuruisen on-sanan verran – on minulle paljon kokoaan suurempi juttu: jos tulee yksi sana, tulee kyllä lisääkin. Vain ajan (ja hyvän terapian) kysymys.

Juuso

Kaijan tilanne helmikuun viimeisenä päivänä 2018

Kaija on piristynyt ja aktivoitunut kaiken aikaa tämän kaksiviikkoisen jakson aikana. Hänen oikean kätensä motoriikka on parantunut huimasti, nyt hän pystyy jo juomaan tavallisesta lasista ja melkein itsenäisesti lusikoimaan ruokaa suuhunsa, vain kyynärpään kohottamiseen tarvitsee vielä vähän tukea. Hyväntuulinen ja iloinen hän on ollut jo pitkään.

Minulla alkoi viime viikolla jo olla tunne, että Kaijan aika menee hukkaan, kun hän makaa pedissä 3/4 hereilläoloajastaan. Pari kertaa (arki)päivässä on fysioterapiaa, muutama tunti ruutuaikaa pyörätuolissa istuen ja loput sängyssä maaten. Minun tsempparivaimoni alkaisi nykykunnossaan ja pystyä enempäänkin.

Eilen oli hoitosuunnitelmapalaveri, jossa lääkäri tuntui lukevan ajatukseni ja sanoi ihan suoraan, että he eivät Mäntyharjun kuntoutusyksikössä pysty vastaamaan Kaijan tarpeisiin tästä eteenpäin. Niinpä hän kirjoitti lähetteen Mikkelin keskussairaalan neurologiselle kuntoutusosasto 11:lle, joka tarkoittaa Kyyhkylän kartanoa. http://www.kyyhkyla.fi/kuntoutus/kuntoutuspalvelut/

Kun Kaija siirtyi Mikkelistä Mäntyharjuun, hoitava lääkäri sanoi, että Kaijan pitää kerätä vielä voimia vaativaa monialaista kuntoutusta varten. Halvaantuneisiin vasemmanpuoleisiin raajoihin pitäisi tulla edes jonkinlaista eloa ja puheen yritystä saisi ilmetä ennenkuin kuntoutuksesta ja puheterapiasta on kunnon hyötyä.

Nämä kriteerit ovat viimeistään tällä viikolla täyttyneet: vasen käsi liikkuu, tosin vain vispaa hallitsemattomasti, mutta liikkuu kuitenkin omin voimin kuten myös jalka, joskin vähemmän. Lisäksi maanantai-iltana hoitaja oli kirjannut raporttiin, että Kaija olisi vastannut hänen hyvän yön toivotukseensa: ”Hyvää yötä!”

Minä tosin epäilen, että tuo ”Kaijan” hyvää yötä on tullut verhon takaa viereiseltä potilaalta! Itse en ole kuullut Kaijalta sanaakaan sitten ensimmäisen päivän Kuopion yliopistosairaalassa. Mutta on hän kyllä päästänyt pieniä inahduksia ja nauranut ääneen monta kertaa, viimeksi toissapäivänä, kun meille syntyi keskenämme salaista parisuhdejuttua, jota en voi tässä julkisesti kertoa, poliittisen korrektiuden nimissä.

Siis impulssi aivoista halvaantuneeseen puoliskoon ja puhe-elimiin on todistettavasti olemassa, ja Kaija on valmis ”astumaan” seuraavaan vaiheeseen. Jos ei vielä tällä, niin ensi viikolla hän siirtyy Kyyhkylään.

Kiitos edelleen jatkuvasta energiavirrasta, kirjeistä, viesteistä ja voimantoivotuksista! Ne ovat auttaneet meidät pahimman yli.

Juuso

Kaijan tilanne torstaina 15.2.2018

Tätä ei kukaan Kaijan ennestään tunteva voi uskoa! Hän on aloittanut uuden harrastuksen: olympialaisten seuraamisen televisiosta! Viimeksi hän istui ruudun ääressä etunojassa kuin näkisi siten paremmin ja tuijotti curlingin jäänharjausta niin intensiivisesti, että tuskin noteerasi minua tullessani tapaamaan. Ennen sairastumistaan Kaija ei juuri koskaan katsonut telkkaria, kaikkein vähiten urheilua. Nyt jouduin tarttumaan pyörätuolin sarviin ja työntämään vaimoni omaan huoneeseensa päästäkseni seurustelemaan hänen kanssaan!

Tuo varmaan on osaltaan merkki aivotoiminnan vilkastumisesta, sillä Kaija on ylipäänsä ollut aiempaa virkeämpi päivisin ja nukkunut kuulemma yönsä hyvin. Mäntyharjun kuntoutusyksikköön siirryttyään hän ensitöikseen oksensi nenäletkun ylös mahastaan, eikä sitä ole sen jälkeen tarvinnut takaisin pujottaa; ruokailu toimii normaalireitillä, kunhan hoitajilla on aikaa rauhassa syöttää. Ja nykyisessä paikassa on. Myöskään nestetippa ei ole enää vakituisesti kytkettynä vaikka kanyyli vielä kämmenselässä onkin. Kaijalla on siis meneillään tipaton helmikuu.

Mikkelin keskusairaalassa suunniteltiin, että Kaija olisi Mäntyharjun kuntoutusyksikössä kunnes komentoketju aivojen ja halvaantuneiden vasemmanpuoleisten raajojen välillä alkaisi herätä ja puheen yritystä ilmaantuisi.

Nyt sellaista selvästi on havaittavissa, ja kunhan tuo nykyisestä vielä hiukan vahvistuu, aletaan varmaan harkita siirtoa varsinaiseen kuntoutukseen Kyyhkylän klinikalle Saimaan rannalle. Täytyy vain toivoa että myös siellä on televisio – ainakin jos siirto tapahtuu ennen olympialaisten päättäjäisiä!

Juuso

PS. Kiitoksia kovasti ’Pieni kirja naisesta’ -teoksen ennakkotilauksistanne. Kirja on luvattu painosta vielä tämän kuun aikana, ja heti kun saan ne haltuuni, alan lähetellä siinä järjestyksessä kuin tilaukset ovat sähköpostiin saapuneet. Lähetysprosessi voi viedä muutaman päivän ennenkuin suma on purettu, joten kärsivällisyyttä, kiitos!

Tilausosoite löytyy kelaamalla tätä sivua alaspäin edelliseen viestiin.

Valitettavasti joudutte tässä vaiheessa tyytymään kirjoihin ilman niihin kuuluvaa Kaijan omistuskirjoitusta, jonka voitte itsellenne metsästää myöhemmin Kaijan kuntouduttua.

Kaijan uusi kirja PIENI KIRJA NAISESTA ilmestyy helmikuussa 2018!

Taiteilija ja sielunmaalari Kaija Juurikkala loihti ja kirjoitti noitien mestauspaikalla 33 sielunkuvaa ja tekstiä. Mikä naisessa on vaarallista?

”Viime elokuussa pääsin osalliseksi historiallisen tunkion kääntämisestä. Sain kutsun tulla maalaamaan sielunkuvia noitien mestauspaikalle. Viimeksi se oli ollut kaatopaikka. 1600-luvulla sinne tungettiin vaarallinen naisenergia, 2000-luvulla yltäkylläisyyden jätteet. Otin kutsun vastaan. Tartuin talikkoon.

Kotoa lähtiessä otin omasta järvestä vettä, sillä se on Pieni Pyhävesi. Pyhällä vedellä kastelin paperit ja pesin siveltimet. Maalatessani en ajatellut mitään. Minulla oli sielunkuvia tilanneiden nimilista. Katsoin sitä ja annoin siveltimen kulkea, värien levitä. Olin puhdas tietoisuuden missioista, en pohdiskellut tarinoita, en lietsonut draamaa, en etsinyt selityksiä enkä puhdistuksia. Minä vain maalasin. Olin työkalu aikojen saatossa, tein näkyväksi.

Laitoin kuvat kosteina toistensa päälle, toisiinsa kiinni, koskettamaan toisiaan. Koin niiden liittyvän yhteen, muodostavan jotain. Tämän, jota pidät käsissäsi.”

Mäntyharjussa 5.12.2017

Kaija Juurikkala


KAMPANJAHINNASTO 2018

Kaikki hinnat sisältävät toimitusmaksun!

  • Pieni kirja naisesta 25e (ovh 28e)
  • Opaskortit 2018 10e (ovh 19e)
  • Kuka olen 15e (ovh 33e)
  • Pieni kirja naisesta + Opaskortit 2018 30e
  • Pieni kirja naisesta + Kuka olen 35e
  • Pieni kirja naisesta + Kuka olen + Opaskortit 2018 40e
  • Kuka Olen + Opaskortit 2018 20e

Lähetä tilauksesi osoitteeseen: tilaukset@myfilm.fi / Juuso

ulkoasu: Suvi Sistonen / paino: Teroprint

Kaijan tilanne sunnnuntaina 4.2.2018

Kaijan olo Mikkelin keskussairaalan neurologian akuuttiosastolla on päättynyt. Kaikki peruselintoiminnot (sydämen toiminta, veriarvot, verenpaine, pulssi maksa-arvot, ruumiinlämpö, ravitsemustila) ovat vakiintuneet normaalitasolle, ja on tullut kuntoutuksen aika.

Lääketieteellinen kollokvio pohti aika pitkään Kaijan tulevaa ohjelmaa neorologisella osastolla ja päätyi lopulta siihen ajatukseen, että Kaija ehkä tarvitsisi hiukan ”valmistavaa” kuntoutusta eli totuttautumista kuntoutuksen jaloon luonteeseen – ja vaativuuteen – ennen siirtymistään varsinaiseen monialaiseen kuntoutukseen.

Päivittäin Kaijaa ja hänen tilaansa seuranneena minun oli helppo ymmmärtää ja hyväksyä tuo näkemys, ja kollokvion tekemä päätös tuntui minustakin järkevältä ja oikealta. Kaija siirrettiin kotikuntansa Mäntyharjun terveyskeskuksen kuntoutusyksikköön.

Seuraa kotikuntaylpeä tiedote: harvalla kuuden tuhannen asukkaan paikkakunnalla on omaa neurologista kuntoutusyksikköä! (Saa nähdä onko vielä sote-uudistuksen jälkeenkin! toim.huom.) Tämä on pieni kodinomainen, terveyskeskuksen takapihalla sijaitseva terveyskeskusrakennuksen lisäsiipi; sairaalamiljööstä muistuttaa vain käytävän varrella rinnakkain olevat huoneet. Tarjolla on monipuolinen fysioterapia höystettynä psykoterapiapalvelulla. Henkilökunta vaikuttaa työssään viihtyvältä: hoitajat ovat iloisia ja nauravat paljon, puhuvat asiakkailleen (ja heidän omaisilleen) eikä kiire näytä kohtuuttomasti riivaavan: yksikössä on helppo aistia työyhteisön hyvinvointi. Se ei voi olla vaikuttamatta myönteisesti myös asiakkaisiin.

Siirron kanssa ei kauaa jahkailtu: päätös tehtiin perjantaina 2.2. puolen päivän jälkeen, ja muutaman tunnin kuluttua sain Helsingin Messukeskuksen MP18-messuille puhelinsoiton, että Kaija on muuttassa Mäntyharjuun juuri nyt.

Tarkoitus on tehokkaalla ja intensiivisellä fysioterapialla saada Kaijan liikkeiden hallintaan neurologista vastetta ja treenata komentoketjun kulkua päästä varpaisiin ja takaisin. Kun tämä on saatu hyvälle alulle, odottaa sitten Kyyhkylä: yksi Suomen eturivin kuntoutusklinikoista, joka sijaitsee vanhassa hirsikartanossa Saimaan rannalla. Kaija rakastaa sitä paikkaa. Ja minä Kaijaa.

Juuso

Kaijan tilanne perjantaina 26.1.2018

Tuli vähän pitkä tauko edellisestä tiedotteesta. Ensin ei tapahtunut mitään uutta ja sitten Kaijan tila alkoi sahata siihen tahtiin, että uutiset olisivat olleet koko ajan vanhentuneita. Nyt tilanne on onneksi jo vakiintunut ja vakautunut.

Olen törmännyt ensimmäistä kertaa ilmiöön nimeltä apraksi*. Olin syöttänyt Kaijaa kymmeniä kertoja. Joskus nieleminen tuotti varsinkin alkuun vaikeuksia mutta lopulta se oli aina alkanut sujua. Tällä kertaa Kaija oli syönyt ja niellyt halukkaasti koko annoksensa mutta päälle ottamansa vesihörppy jäi pyörimään poskiin.

Hoitaja tuli paikalle siirtääkseen Kaijan pyörätuolista vuoteeseen ja kertoi, että tuota tämä tekee jatkuvasti: kieltäytyy nielemästä. Hoitaja veti kumihanskat käsiinsä, otti esiin letkun ja sanoi imevänsä suun tyhjäksi, koska ei Kaijaa voisi makuuasentoon panna jos suu on täynnä. Menisi vielä vellit henkitorveen.

Pyysin ettei imettäisi vielä ja lähdimme pyörätuoliajelulle ympäri sairaalaa. Neste pyöri Kaijan suussa. Melkein tunnin kuluttua pysähdyttiin. Neste pyöri suussa edelleen. Minä maanittelin, komensin, uhkailin imutoimenpiteellä ja lopulta melkein rukoilin häntä nielemään. En voinut käsittää, että nieleminen loppui kuin seinään sujuttuaan lähes normaalisti ainakin puolen tunnin ajan.

Katsoin miten Kaija yritti tuskainen ilme kasvoillaan niellä siinä kuitenkaan onnistumatta ja vakuutuin, että uppiniskaisuudesta ei satavarmasti ole kysymys. Kaija voi olla joskus itsepäinen mutta ei hän tyhmä ole koskaan ollut.

Lähdin tapaamaan lääkäriä, sitä mukavaa ja pätevää Kaijan hoitotiimin johtajaneurologia. Hän selitti, että kyseessä on melko varmasti apraksi, aivovammapotilailla silloin tällöin esiintyvä hermostollisen komentoketjun lukittuminen: aivot lähettävät nielemiskäskyn, mutta vaikka nielun motoriikka onkin kunnossa, käsky ei vain mene perille vaikka potilas kuinka haluaisi ja yrittäisi.

Oireet ainakin natsasivat.

Samalla lääkäri kertoi, että Kaijan viimeisimmissä verikokeissa alkoi näkyä aliravitsemus. Nielemisvaikeuksien takia hän ei saanut riittävästi ravintoa. Lääkäri ehdotti nenä-mahaletkua. Ajatus tuntui minusta epämiellyttävältä mutta Kaijan uhkaava aliravitsemus vielä kurjemmalta, joten myönnyin.

Kaija on nyt ollut letkuruokinnassa kaksi vuorokautta, ja hänen vointinsa ja aktiivisuutensa ovat palanneet parhaalle tasolleen. Joskus kannattaa näköjään kuunnella alan ammattilaisiakin!

Kaija on tähän saakka ollut Mikkelin keskussairaalan neurologian akuuttiosastolla, ja mikäli ei mitään takapakkia tule, ensi viikolla aletaan suunnitella kuntoutusosastolle siirtoa, jossa painopiste muuttuu perushoidosta yksilölliseen kuntoutukseen.

Sitä odotellessa.

Juuso

* Koettakaapa huviksenne etsiä hakukoneella tietoa apraksista! Suosittelen hyvää skandinaavisten kielten taitoa. Kumma juttu.

Kaijan tilanne keskiviikkoiltana 17.1.2018

Kaijan seikkailut suomalaisen terveydenhuollon ihmeellisessä maailmassa jatkuvat. Vai mahtavatko Kaijan seikkailut olla ihmeellisiä ennemminkin kuin terveydenhuolto? Tänään iltapäivällä sain omituisen puhelun yhdeltä Kaijaa hoitavalta lääkäriltä. Potilas oli kuulemma ollut koko päivän hyvin väsynyt eikä ollut jaksanut olla hereillä kuin lyhyitä hetkiä kerrallaan eikä ollut suostunut nielemään mitään. Ei edes lääkkeitään, noita sairaalan pyhiä eväitä.

Niinpä hoitohenkilökunta sukupuolesta riippumatta veti hameet korviinsa, pani lääkkeet tippumaan suoneen ja vei Kaijan aivokuvaukseen, jonka tulokset raportoitiin minulle: Kaijalla todettiin vasemmassa otsalohkossa vähäinen verenvuoto, joka selitti täysin hänen väsymyksensä ja vetämättömyytensä. Ei tarvinnut olla huolissaan, näissä tapauksissa tällaista kuulemma tapahtuu hyvin usein.

Kaijan ollessa kuvauksissaan yksi hänen parhaista ystävistään tuli sairaalaan. Ensin Kaija oli uupunut kuvausreissunsa jälkeen, mutta kun oli hetken levännyt ja huomasi Lailan vierellään, oli hymyillyt ja alkanut seurustella niillä keinoin, jotka hänellä tällä hetkellä on käytössään. Naisilla oli ollut rattoisa iltapuhde, ja Kaija oli ollut iloinen, aktiivisesti kontaktissa eikä vähääkään vetämättömissä.

Näiden ristriitaisten uutisten siivittämänä menin minäkin illalla Kaijan luo. Hän nukkui sikeästi kun tulin. Järjestelin hänen tablettiaan saadakseni kuulokkeet latautumaan ja musiikkivalmiuden kuntoon kun Kaija heräsi. Pussailtiin pitkään ja hartaasti. Kaija viestitti, että haluaa vaihtaa asentoaan, hänet oli tyynyillä tuettu kylkiasentoon. Käänsin hänet selälleen, ja siihen hän oli tyytyväinen. Kuten tavallista, hänen oikea jalkansa leikki taas levotonta jalkaa mutta siinä sängyn vieressä syrjäsilmällä huomasin, että kuukauden velttona ollut vasen jalkakin liikkui. Luulin ensin että liike syntyy aktiivisesta oikeasta, mutta pian huomasin vasemman polven liikkuvan sivulta toiselle. Ihan itsestään. Mainitsin siitä Kaijalle ja siitäkös jumppa syntyi! Voitonriemuinen ilme naamallaan hän alkoi heiluttaa vasenta jalkaansa puolelta toiselle ja säesti potkimalla oikeaa vuoroin suoraan ja koukkuun.

Kaijalla oli sydänanturi kiinni rinnassaan ja tietysti tuo jumppa alkoi nostaa pulssia. Kun tiheys ylitti 97, kone alkoi piipata sängyn päädyssä. Koetin rauhoittaa Kaijaa, että kohta tänne tulee joku hoitaja jos vielä jatkat. Kaija huilasi hetken, joi halukkaasti pillin kautta vettä ja jatkoi riemukasta jumppaansa. Pulssi kohosi toiselle sadalle, hiki otsalle, ja tuli hoitaja vauhdilla ovesta. Ja oli ihmeissään. Ei ollut hänkään nähnyt vasemman jalan liikkuvan. Kaija näytti voitonriemuiselta. Hoitajat tekivät iltatoimet, ja Kaija vaipui rauhalliseen uneen. Työnsin kuulokkeet korviinsa. Ja annoin hyvän yön pusun.

Kotimatkalla mietin, miten saisin tuon katastrofiuskovaisen hoitohenkilökunnan ymmärtämään, että ei Kaijan jokaiseen aktiivisuusmuutokseen tarvitse välittömästi reagoida eikä löytää myöskään lääketieteellistä selitystä. Jos vaikka vain rauhallisesti seurattaisiin ja katseltaisiin esim. vuorokauden ajan.

En tiedä. Aika korkea on kynnys tällä kompetenssilla lähteä heitä neuvomaankaan.

Juuso