Asiat lähtevät laittautumaan oudosti varkain. Jo vuosi sitten myöhään syksyllä istuimme ystäväni kanssa portailla katselemassa vanhan kansakoulun tasapihaa: ”Jos tekisit tohon jatulintarhan?”
Tammikuussa FreeFlowFactoryn Cata piti OPAS2017-näyttelyni juhlapuheen tuoden Ullanlinnanmäeltä ”spiraaliterveiset”. He puhuivat tietämättään samasta asiasta.
Catarina Degermann: ”Törmäsin spiraalikävelyyn Findhornissa vuonna 2002. Olemme toteuttaneet vastaavanlaisen spiraalin jo seitsemän kertaa Tähtitorninmäellä Helsingissä, aina 21.12. Spiraalissamme on kaksi kehää, sisään ja ulos. Saman aikaan ihmiset kulkevat molempiin suuntiin. Astuessamme spiraaliin jätämme vanhan vuoden taaksemme. Jotkut kohtaavat poismenneen sukulaisen, joku pystyy päästämään surunsa valloille ja joku jättää vuoden raskaat kokemuksensa taakseen. 2010 törmäsin kymmeniin spiraaleihin ja labyrintteihin Italian Damanhurissa. Jokaisella niistä on oma tarkoituksensa/teemansa. Ennen käyntiä Temppeliin (Temple of Humankind) he meditoivat spiraalissa. Kerrottuani kokemuksistani Janne Gröningille Iniön saarelta hän innostui ja halusi rakentaa pysyvän kivi-spiraalin omalle tontilleen. Se toteutui kaksi vuotta sitten, ja siitä lähtien olemme toteuttaneet 21.12 spiraali-kävelyn kolmessa paikassa; Findhornissa, Iniössä ja Tähtitorninmäellä. Tervetuloa mukaan tähän traditioon, Kaija ja Ateljee Valo!”
Viime sunnuntaina se tehtiin. Siitä tuli kaunis. Päivä sinetöityi ihmeellisellä tarinalla. Eräs nainen saapui ystävänsä kyyditsemänä tietämättä mihin on tulossa. Hän ilmoitti päivästään tulevan ”unohtumaton”. Sanoi sen kahdesti. Mieleni epäili mokomaa, mutta vaikenin – onneksi, sillä juuri hänen päivästään tuli unohtumaton.
Aamulla olin löytänyt kuolleen linnun ateljeen terassilta, se oli lentänyt päin ikkunaa. Annoin sen jäädä odottamaan, jotakin. Spiraali valmistui nopeasti, sillä porukan ainut mies, insinööri Christian, oli jo matkalla suunnitellut, miten narun avulla pyörteistä saadaan tasaiset. Jokainen oli tuonut materiaaleja, joille voisi paljain jaloin astua herkistyäkseen omaan kävelyrukoukseensa. Oli pyöreitä ja teräviä kiviä, köyttä, pitsiliina, räsymatto ja vanha vaaka – sekä kuollut lintu. Joku ehdotti, että lintu poltetaan, jotta se voisi muuttua Fenixin energiaksi. ”Unohtumaton” nainen meni ystävänsä kanssa sytyttämään keskuspataan tulen. Menin katsomaan ja pyysin häntä viemään linnun tuleen.
– Minäkö?
– Sinä.
– Minä en pysty, en voi.
– Kyllä sinä voit.
– Entä jos pyörryn?
– Me huolehdimme sinusta. Voit luottaa, että pidämme sinusta huolen.
Nainen katsoi kauhuissaan minua. Minä vastasin katseeseensa luottavaisena ja peräänantamattomana. Hän otti kengät pois jalastaan ja lähti hitaasti kävelemään. Puolivälissä hän törmäsi odottavaan lintuun. Se makasi valkoisten tiilten päällä kuin 60-luvun italialaisen taide-elokuvan kohtauksessa. Nainen jähmettyi. Mantrasin mielessäni: ”Sinä pystyt, sinä osaat, sinä selviät.” Keskityttyään hän nostin linnun käsiinsä, joihin olin ojentanut työmiesten hanskat. Päästyään padan luo hän seisoi pitkään tulta tuijottamassa, lopulta viskasi linnun liekkeihin. Oranssi välke läikähteli hänen kyynelten kosteuttamilla kasvoillaan. Lopulta hän lähti kierteiselle paluumatkalle, kumarsi suksista tehdyn ulostuloportin kohdalla ja asettui syliini purkautuvine suruineen.
– Olin 8-vuotias kun isä kuoli. Jäin aivan yksin maailmaan. Isä polttohaudattiin. Olisin halunnut mennä mukaansa.
En hetkeäkään enää epäillyt, oliko spiraalipäivä hänelle unohtumaton. Siitä tuli minullekin sellainen. Spiraalini sai spontaanin, taivaallisen vihkimyksen. Sinne voi tulla rukoilemaan paljain jaloin kävellen, pysähtyen itsen äärelle. Sopivalla hetkellä, sopivana päivänä.
Kaija Juurikkala 